Juoksutarinoita
Jokainen maraton on 42 kilometriä ja 195 metriä. Yksikään niistä ei ole samanlainen. Tässä on kuvauksia muutamista. Dramatisoinnista huolimatta muistutan, että maaliin tulo ja tavoitteen saavuttaminen on aina ainutlaatuinen ja erittäin positiivinen elämys.
> Lataa itsellesi kokemusteni mukaan tekemäni muistilista maratonille.(pdf, 35,4 kt)
Ensimmäinen maraton
Tukholma 2004
Oli kuulkaa ukot kovempi koetus kuin luulinkaan
Uhosin ennen maratonia joitakin aikoja, mutta loppujen lopuksi hyvä että maaliin pääsi. Alku meni hienosti. Lievästi alamäkinen eka 10 meni leppoisasti, ruuhkaryhmän mukana kirmatessa 57 minuuttiin. Tavoitteessa oltiin. Sitten tuli 35 metrin nousu Västerbron sillalle ja sekin meni ihan ok. Ei muuta kuin sama tahti. Sitten yllätys: Fleminggatan ja Götagatan olivat yhtämittaista tasaista nousua jotain 7 km. Alkoi tuntua alun reipas hölkkä auringonpaisteessa. Mies hyytyi, lihakset kiristyivät. Puolimatkassa vielä kohtuullinen aika 2.01,58, mutta sen jo tiesi, että alle 4 tunnin ei ole asiaa. Hyvä jos seuraavan kilometrin sinnittelee. Onneksi jaksoin kuitenkin seuraavan ja seuraavan ja seuraavan.
Ekat 15 km hyvin, toinen 15 km sinnittelyä ettei hyydy lopullisesti. Kivun sietämistä ja kummia tuntemuksia. Erikoinen juttu, mutta 30 km juostuaan sitä voi tulla yhtäkkiä mm. kylmä. No, lopussa alkoi taas dieselkone toimia ja mielialakin koheni. Pääsin hyvään porukkaan Ilmajoen maratoonareiden kanssa sekä virallisen jäniksen peesiin, joka veti 4.30 aikatavoitteen ryhmää. Sitten kuin ihmeen kaupalla alkoi taas rullata ja vedin viimeiset 3 km kuin Cooperin testissä reiluun 12 minuuttiin. Viimeinen 300 m Tukholman olympiastadionin tartanilla oli kuin jostain 800 metrin piirikunnallisesta kisasta.
Loppuaika vaatimaton 4.19,52 ja sijoitus 5882 (40-ikäluokan 1028). Startissa oli 13667 juoksijaa, joten ei nyt ihan jälkijunassa. Tarvitsi kuitenkin palauttaa mieleen, että olen juossut vasta vuoden. Kun maalissa muistelin miten edellisenä toukokuuna en jaksanut juosta edes kilometriä, niin sitten alkoi tuntua paremmalta. Jossain vaiheessa Östermalmin Idrotsparkin kentällä oli ukolla jopa aika autuas olo. Se ei tullut tällä kertaa Prippsistä.
Terveisin Jyrki
PS. Totta kai menen uudestaan. Oli niin hienoa että nautin hommasta jopa pidempään kuin luulinkaan. Mutta ensi vuonna tunnen radan ja sitten...
Toinen maraton Kokkolassa
Moikka ukot etelän
Paikallinen suuri huvi(la)kauden päättäjäiset Venetsialaiset on nyt juhlittu. Minun juhlintaani kuului yhtenä tuo VenetsialaisMaraton ennen tankkausta ja huvilatulien katselmointia, sekä suurta ilotulitusta. Remukin nähtiin. Lavalla siis, ei juoksemassa, kuten ammattiveljensä ja ikätoverinsa Kirka aiemmin Tukholmassa.
Maaliin pääsin tällä kertaa ajassa 3.54,55, joka on siis noin 25 minuuttia parempi aika kuin pari kuukautta sitten Tukholmassa. Parempaankin olisi näköjään ollut eväät, mutta 15 kilometrin ajan vaivannut sade ja sateen aikainen kylmyys sekä märkien kenkien ja sukkien aiheuttamat rakkulat hidastivat vauhtia. Lisäksi viimeisten 10 kilometrin ajan vaivannut sitkeä pistos (matkan aikainen tankkausvirhe?) oikeassa kyljessä hillitsi loppukiriä. Aina kun yritti pistellä vähän ripeämmin, alkoi tulla oksettava tunne ja siksi maaliin tulo tehtiin paremminkin ylvään jäykkänä kuin innokkaan ripeänä. Sijoitukseni omassa sarjassani oli 14. Tosin M40 sarjassa oli vain 18 osallistujaa;-) Juoksijoita oli kaiken kaikkiaan n. 400, mutta suurin osa osallistui kympille ja puolikkaalle.
Väliajat:
- 10 km - 52 minuuttia
- ½ maraton - 1.54
- 30 km - 2.42
Ajan parannus oli seurausta lisääntyneestä järjen käytöstä (tulipa todistettua, että sitäkin on vielä hitunen jäljellä). Treenien vaativuus on ollut jotakuinkin samalla tasolla, mutta ne ovat enemmän suunniteltu maratonia varten. Lisäksi osasin nyt tankata hiilihydraatteja oikeaoppisesti ennen juoksua, eikä energia loppunut kuten Tukholmassa jo 15 kilometrin kohdalla. Seuraavalla kerralla kun saisi vielä tuon viimeisen kympin kulkemaan alle tunnin vauhdilla, niin sitten voisi jo luokitella itsensä juoksijaksi.
Kevään 2003 ekalla lenkilläni pääsin kilometrin päähän, kun tuntui, että ei metriäkään enää. Naamioin sippaamisen siten, että aloin venyttelemään lenkkipolun vierellä. Kohta pari lenkkeilevää nuorta miestä meni vauhdilla ohi lennokkain askelin. Tunsin kateutta ja häpeää. Kuvittelin heidän virnuilevan. Sitten kun henki taas kulki, lähdin takaisin kotiin, hivenen varovaisemmalla vauhdilla. Onneksi sisu riitti yrittämään uudelleen muutaman päivän päästä. Nyt kymppi tuntuu pikamatkalta ja säännöllinen lenkkeily antaa virtaa ja iloa. Maratonit antavat motivaation ja harjoittelun suunnittelu henkistä jumppaa. Intoa on vielä sen verran, että tänä vuonna juoksen Pirkan hölkän, joka on Valkeakoskelta Tampereelle juostava vaativa 33 km:n maastoreitti ja sitten suunnitellaankin jo harjoitusohjelmaa Tukholmaan.
Terveisin Jyrki
Pirkan hölkkä
Tulipa koettua: Juoksin sunnuntaina Valkeakoskelta Tampereelle. Oikaisin metsän kautta. Tapahtuman nimi, Pirkan Hölkkä, antaa viitteitä leppoisasta pikku hölkkätapahtumasta. Olinpa väärässä!
Pirkan Hölkän reitti on maastoreitti. Se koostuu enimmäkseen metsäpoluista ja metsäteistä sekä kuntopoluista. Ensimmäinen vitonen on kohtuullisen mukavaa, joskin mäkistä reittiä. Sitten siirrytään metsän sisään. Pitää kiivetä lyhyitä jyrkkiä kallioseinämiä, pujotella kiviä ja juurakoita. Jännää.
Tämän vuoden sateiden jälkeen polku upotti joka askeleella ja piti olla valppaana ettei mene pahimpiin lutakoihin, eikä kompuroi kiviin. Vaikeaa se on, kun juostaan vauhdilla jonossa. Pitää vain tuijottaa suoraan alas. Oman vauhdin pitäminen on myös mahdotonta. Poluilla, missä ei mahdu ohittamaan, ei ole soveliasta jarrutella, vaan pitää mennä, niin kuin siinä edellä meneväkin menee. Kiva katsella kun huomaa koko ajan menevänsä reippaasti yli oman ”sallitun” sykerajansa. Rasitus nousee ja tietää kilometrejä olevan runsaasti. Mitähän tästäkin seuraa?
20 kilometriin saakka mentiin pehmeäpohjaista ja mutkittelevaa maastoa, jossa aika ajoin sai kovaa maata alle metsäteillä. Valitettavasti niiden kohdalla mentiin yleensä vain pitkiä, loivia ylämäkiä. Jo viidentoista kilometrin kohdalla alkoi huomata vakavia väsymyksen merkkejä lonkan ojentajissa ja reisien yläosassa. Vaivoja joihin en ole törmännyt pohjanmaan tasaisilla asfalteilla. No, ajattelin, että perkule, sisua tämä vaan vaatii. Pääkoppa ratkaisee, vaikka lihakset valittavat. Mutta pahempaa oli tulossa. Lihaksille ja päälle.
23 kilometristä alkoi todellinen hupi. Olin lukenut esittelystä, että: ” Tällä osuudella on vielä muutamia suomalaista sisua koettelevia nousuja.” Käännän tämän todellisuuden kielelle: Alkumatkan väsyttäviltä tuntuvat nousut näyttivät pikku kummuilta kun saavuin Hervannan ensimmäisen kunnon nousun juurelle. Nousua oli sadan metrin matkalla n. 20 metriä. Tiedättehän nämä rinteet joita noustessa ei saa enää jalkapohjaa maahan, vaan pitää kiivetä varpaillaan. Ei muuta kuin ylös. Terävä pudotus alas ja uusi samanlainen nousu. Nyt nousu jo n. 30 metriä sadan metrin matkalla. Vielä kolmas. Koko ajan oli fiilis, että selvisinpä sittenkin. Mutta kun näitä k...leen nousuja vaan tuli koko ajan lisää. Alamäetkin olivat niin jyrkkiä, että palautumisesta ei voinut uneksiakaan, kun piti lähinnä varoa, ettei kaadu. Kahdeksan kilometriä tällaista - herranen aika. Kuka sadisti tämän on suunnitellut? Koko ajan tuli kävelevää porukkaa selkä edellä vastaan. SOK pääjohtaja Kari Neilimo muiden muassa.
Kun lähestyin maalialuetta, hölmistyin. Siinä oli porukkaa toljottamassa, autoja, koiria, hymyileviä katseita ja muuta inhimilliseen elämään viittaavaa. Melkein pysähdyin, enkä oikein tiennyt minne pitää mennä. Huomatessani Maali -lakanan tuli melkoinen helpotuksen tunne ja vetäisin oikein tyylikkään kirin. Pysähtyessä oli aivan rikki ja kiroilin tukevassa etukenossa varmaan minuutin. En tiedä vihastako vai onnesta. No, äkkiä sitä kuitenkin toipui ja jaksoi jo tarinoida maalissa odottaneille tuttaville ja sukulaisille kuinka kiva reitti oli. Hienot maisemat.
Olin sarjassani 102. (293:sta maaliin saapuneesta) ja aikani oli 3,10,12. Lähtiessäni luulin, että kyllähän tuollainen 33 km pitää kevyesti alle 3 tunnin rykäistä. Joo, näe unta! ja synny uudestaan – juoksijaksi, jolla olisi 20 kiloa vähemmän kannettavanaan. Sellainen oli yleisen sarjan voittaja, joka pisteli karvan verran alle 2 tuntia. Sanottakoon vielä, että Pirkan Hölkän mukavuuksista oli saapunut nauttimaan kaikkiaan 1900 ihmistä. Mikä meitä oikein vaivaa ;-)
Väliajat noin:
- 5 km 24’
- 10 km 55’
- 20 km 1 h 58’
- 33 km 3,10,12,
Terveisin (urheilu)hullu ystävänne Jyrki
PS. Kovin suoritus mielestäni oli seuraava:
Aristava lonkkakaan ei pidätellyt ykköstä
80-vuotias Maija Tuhtonen taivalsi Pirkan hölkän kuudessa tunnissa
Ykkönen numerolapussa tiesi paikkansa, kun Maija Tuhtonen näytti nuoremmille sisun mallia Pirkan hölkässä sunnuntaina.
Tuttu 33 kilometrin reitti vaati kokeneimmalta osallistujalta yli kuuden tunnin kävelyn, mutta sitä aidompi oli voitonriemu maaliviivalla. Suurtapahtuman edellä Tuhtonen kaatui mökillä ja satutti lonkkansa.- Näytti jo siltä, että nyt en pääse mukaan, mutta lähdin sittenkin matkaan, vaikka vähän aristikin, Tuhtonen sanoi.Alkumatkasta hän kaatui puunjuureen Vähä-Kausjärven huoltopisteellä, vaan ei lannistunut. Joka tankkauspisteellä oli aikaa juoda ja tavata tuttuja. Tuhtonen on osallistunut jokaiseen Pirkan hölkkään, 35 kertaa. Tapahtuman perustajajäseniin lukeutuva tamperelainen täytti 80 vuotta yhdeksän kuukautta sitten.
- Opin kävelemään yhdeksän kuukauden ikäisenä, joten 80 vuotta olen siirrellyt takajalkaa toisen eteen, kommentoi yksi tapahtuman 1 900 osallistujasta. (Aamulehti, Urheilu, B 20)
Kolmas maraton
Tukholmassa 2005
Vain pieniä vaivoja
Tämän vuoden Tukholman maratonille olin valmistautunut edellisen vuoden kokemusten perusteella. Olin päättänyt lisätä harjoittelun kilometrimäärää miltei 40 %. Kun viime vuonna juoksin talvi-kevätkaudella ennen Tukholman koitosta 475 km, niin nyt suunnittelin harjoitusohjelman 840 kilometrille. Pyrin myös rytmittämään harjoitusviikot kolmeen pääjaksoon: peruskunto, maratonharjoittelu ja viimeistely, sekä tekemään kolmen viikon nippuja, jotka olivat perus-perus-kova.
Helmi-, huhti- ja toukokuussa olleet flunssat veivät suunnitellusta rytmistä parhaan terän. Kun selkäkin vielä jumittui huhtikuun alussa, niin jostain oli tingittävä. Viime vuoden havaintojen mukaan päätin keskittyä peruskestävyyteen ja pidin kiinni pitkistä lenkeistä (pisin oli 30 km 71 km harjoitusviikolla). Nopeus- ja mäkiharjoittelun jouduin jättämään miltei kokonaan.
Testasin muutamia viikkoja ennen Cooperin testillä kulkupuolta. Kestävyyttä tuntui olevan, mutta vauhti oli aivan onnetonta. Pääsin vain 2900 metriä. Vielä huolestuttavampaa oli viikkoa ennen kisaa: perjantain 8 km tasavauhtinen peruslenkki kulki niin heikosti, että jouduin kävelemään 2 viimeistä kilometriä. Itsetunto sai pahan kolauksen. Olin jonkin verran huolestunut, mutta olo alkoi tuntua paremmalta muutamien päivien kuluttua.
Sää ja aikataulut viime hetken harmeina
Tällä kertaa menimme Tukholmaan laivalla. Viking Linen aikataulu ei ollut oikein sopiva juoksuaikataulua ajatellen. Laiva saapui satamaan jo kello 6 aamulla. Oli selvää, että aamupala ei riittäisi kello 14 alkavaan juoksuun. Veimme tavarat veljeni Karin luokse Bastugatanille ja pikku levon jälkeen haimme numerolapun kisapaikalta. Nyt oli älliä jättää shoppailut väliin. Kello 11 söin välipalan mukaan varaamieni myslin ja vähälaktoosisen maidon (sitähän on vaikea löytää Ruotsista). Kahvia ja paahtoleipää vielä päälle, jotta suolikin tyhjentyisi. Juomisen lopetin kaksi tuntia ennen starttia.
Sää oli pelottava. Sade näytti jo ennusteiden mukaan varmalta ja kello 10 alkoi sataa kaatamalla. Lämpöä oli alle 10 asetta ja tuuli oli navakka. Koska näkymä oli tasaisesta harmaudesta enemmänkin pimeään päin, oli valmistauduttava henkisesti kovaan rääkkiin. Oli hyväksyttävä, että jalat menevät täysin vereslihalle ja väsynyt kroppa värisee kylmästä.
"Timmarna innan 2005 års Stockholm Marathon regnar det i Stockholm och kl 10 var temperaturen 10 grader. - Ett sådant här väder har vi aldrig varit med om. Det kan bli tufft, säger Thomas Enström som sprungit alla Stockholm marathon sedan 1979."
Regn, blåst och kyla är maratonlöpares svåraste motståndare. Förhållandena i Stockholm på lördagen är inte extrema men det stilla regnet i kombination med temperaturen på 10 grader kan skapa problem för många löpare.
Mutta kello 13 sade lakkasi.
Startti
Dobsomin shortsit, Adidaksen tekninen juoksupaita, New Balancen 834 -lenkkarit ja Polarin S625X -juoksutietokoneella varustautuneena olin valmiina lähtöön.
Lisäksi olin vaseloinut kainalot, haaravälit, jalkaterät; teipannut nännit ja laittanut päälleni kertakäyttösadetakin lämpöä pitämään. Niken soitin (ja uusi paristo) oli viritetty Tukholman poppiasemille. Adidaksen juomavyössä oli neljä pulloa 4 prosenttista Dexalia ja 7 geelipussia. Sukiksi valitsin Asicsen integroidut maratonsukat. Varustelusta ei pitäisi ainakaan löytyä selityksiä.
Järjestäjät olivat varanneet valkoisia jätesäkkejä kentälle jätettävien reppujen suojaksi. Tämä operaatio ja suuret lammikot kentällä hidastivat toimintaa kuitenkin sen verran, että lähtöpaikalle meno oli hyvin hidasta. Kun lähtöalueella olisi sääntöjen mukaan pitänyt olla jo 13.45, oli tähän aikaan vielä tuhansia juoksijoita kaukana omasta lähtökarsinastaan. Minä myös.
Mutta viisi minuuttia ennen h-hetkeä, seisoin sadetakissani paikallani ja katselin muiden kanssa taivaalle. Sataako vai ei? Ongelma oli ilmeinen. Osalla oli shortsivarustus, osalla kokonainen juoksuasu. Koska lämpö oli jo noussut 13 asteeseen, oli varma, että joillakin tulisi hyvin kuuma. Minulla oli hyvä mieli. Sadetakki piti mukavasti lämpimänä ja juoksuun lähdettyä olisi vain paremmin. Kokkolalainen kuuluttaja (hänestä oli esittely Keskipohjanmaassa, mutta nimeä en muista) puhui ainakin viidellä kiellellä ja toivotti meidät aikataulussa matkaan. Nyt muistin laittaa mittarin päälle starttilinjalla.
Helppo juoksu
Kaikki ennusmerkit viittasivat siihen, että taival olisi helppo vaan ei vauhdikas. Näin siinä sitten kävikin. Vauhti oli karvan verran yli 10 km/h, eli 5,54 min/km. Puolimatkan 2.00.43 oli vielä tavoitteessani juosta alle neljän tunnin, mutta kun vauhtikestävyyttä ei ollut koneessa, niin sen tiesi, että mahdollisuudet ovat käytännössä menneet. Kyllä sen kilometrivauhdin olisi pitänyt olla 5.40, jos olisi tavoitteeseen aikonut.
Väkiaikoja:
5 km |
0.28.44 |
10 km |
0.56.39 |
15 km |
1.25.18 |
Halvmaraton |
2.00.43 |
25 km |
2.22.37 |
30 km |
2.52.45 |
35 km |
3.24.57 |
40 km |
3.56.02 |
Mål |
4.09.16 |
Seuraavaksi?
Intoa olisi mennä vielä tänä vuonna ainakin yhdelle maratonille. Olisiko se HCM vai jokin ulkomaan matkoista? Muutaman yön nukuttuani päätin, että HCM kiinnostaa Helsingin MM-kisojen takia. Juostaanhan maraton nyt kisojen aattona. Ajankohta on myös niin varhain, että vielä ehtii valmistautua jollekin syksyn ulkomaan maratonille, jos terveys ja tahto riittävät.
Toinen asia on selvittää miten nopeutta saisi kehitettyä. Juoksija-lehden päätoimittaja Ari Paunosen ohjeista yritin poimia muutamia vinkkejä vetoharjoitteluun, joissa huomioidaan vauhtikestävyys ja maksimikestävyys. Yritän niistä nyt soveltaa jonkinlaisen version mutu-menetelmällä ja katsastamalla www.seponkotisivut.com -keskustelupalstan.
Yhden palauttavan viikon ja kuuden maratonharjoitteluviikon sekä kahden viimeistelyviikon ohjelma pitäisi koota. Annemari Sandelin HCM-sivujen vinkkinä ajattelin myös kokeilla 5 km kisavauhtista lenkkiä noin viikko ennen maratonia. Josko se toisi apua tämän kertaisiin viimeistelyvaiheen tukkoihin ja nopeuteen?
Ensimmäinen Helsinki City Marathon 2005
Nyt tutkitaan käytännössä mitä tarkoittaa sana paradoksi
Yhden kynnen irtoaminen ja kahden kynnen mustuminen, isovarpaan sidekalvon tulehdus, pikkuvarpaan syvä rakko, sykemittarin aiheuttama 3x7-senttinen kivulias vertavuotava rakko rinnassa, järjestäjien juomasekoilun aiheuttama imeytymishäiriö, sekä suuresti harmittanut neljän tunnin aikatavoitteen ylittyminen 25 sekunnilla. Sinä todella mukavan juoksun aineksia, vaikka jalkoja särkee vielä nyt 10 päivän kuluttuakin. Näennäisesti järjenvastaista, vai mitä?
Alku hyvin, kaikki hyvin. Tuli housuun siinä kymmenen minuuttia ennen strarttia. Olin pusikossa ja rutistin viime tippoja ehkä liian kovaa, kun sieltä, missä Toni Halmeella lukee ”Exit Only”, tirskahti juoksevassa muodossa olevaa sitä itseänsä. Varovaisella kävelyllä sitten Bajamaja-jonoon, että pääsisi siivoamaan itsensä yleisöreitille. Onneksi vauriot olivat vähäiset, mutta eivät kovin harvinaisia jännittyneillä ja nestetankanneilla maratonaareilla.
Nolo alku ja myöhäinen saapuminen lähtöalueelle pakottivat aivan lähtöporukan jälkiosaan. Ei siksi, että olisi housuja tarvinnut hävetä.
Starttipistoolin laukauksesta kesti peräti viisi minuuttia päästä lähtöviivalle. Onneksi juoksussa mitataan myös ns. nettoaika, eli todellinen aika lähtöviivalta maaliin. Kun keli oli mainio, baanalle pääsy maistui. Reitti tosin oli aika ahtaan kapea, joten tarkkana ruuhkassa piti olla, ettei astu nilkkoja muljautteleviin ansoihin.
Varusteina Dopsomin shortsit, Niken tekninen hihaton valkoinen paita, Niken Skylonit malli 3 ja Niken juoksusukat sekä Polarin S625C juoksutietokone sekä Philips/Nike sportradio. Juomapullovyönä Adidas ja juomana Gatorade.
Juokseminen oli nautinnollista. Olin asettanut tavoitteeksi neljän tunnin alituksen ja juoksin kohtuullisen tasaisesti 5:30/km vauhtia. Se tähtää 3:52:00 aikaan ja antaa varaa pieneen hiipumiseen lopussa. Hienosta Polarin S625X-juoksutietokoneestani, josta näkee edetyn matkan, vauhdin, lämpötilan korkeuseron ja muut ”tärkeät” tiedot, katselin tavoitteeni edistymistä.
Kuusisaaren, Otaniemen, Keilaniemen, Lauttasaaren ja Hernesaaren kautta takaisin keskustaan. Sitten vähän ennen vanhaa Kauppahallia Kauppatorilla oli iloinen kuuluttaja saanut aitiopaikan, josta huuteli: ”Urheilujuomaa ei ole tarjolla. Seuraavan kerran sitä on Lauttasaaressa.” Eihän tuo nyt kuulosta pahalta, etenkin kun sen sanoo iloisella äänellä ja lujaa. Vettä oli saatavilla, mutta sen kanssa on niin, että se ei minulla imeydy juoksuvauhdissa. Mikä tärkeintä, kallisarvoista hiilihydraattia, joka loppuu kaikilta viimeistään kahden tunnin jälkeen, pitäisi saada tankattua tasaisesti lisää. Muuten voi loppu olla lähellä. (Ajankohtainen triviatieto: hiilihydraatti on ravintoa/sokeria, jonka maksa muuttaa glykoosiksi, eli siksi samaksi jota Tsekkiläiset 10-ottelijat nesteyttivät suoraan suoneen. Ideaali annostus raskaassa urheilussa on saada 10-15 minuutin välein pieni annos urheilujuomana, sekä 30-45 minuutin välein vähän suurempi annos geelinä.)
Pakko on juoda, joten vettä mahaan. Ja mahaan se jäi. Siitä tuli tietenkin pistos. Vauhti hiipui, eikä sitä enää pystynyt nostamaan sen jälkeen kun hiilihydraattia jälleen sai kahdeksan kilometrin päästä. Varpaissa alkoi tuntua kipua, väsyneenä nämä huomaa paremmin. Arvelin että ainakin yksi kynsi irtoaa. Mutta tämä ei tunnu kisahuumassa juuri miltään. Ja nyt oli kerrankin parhaat lenkkarit ikinä; Niken Skyloneissa oli edellisissä maratoneissa kaipaamaani iskunvaimennusta riittävästi. Joten luotin kenkiin kuin TJ Groupin alamäkeen.
Kaskisaaressa ja Lehtisaaressa en ollut ennen käynytkään jalkamiehenä. Yllätys oli suuri, kun sieltä löytyi oikein jyrkkänousuisia mäkiä. Kun on 30 km alla, niin ne tuntuivat kuin seinää olisi yrittänyt juosta. Nyt iski huoli tavoitteen toteutumisesta. Eihän tässä maastossa voi pitää tuota 5:30/km-vauhtia. Perkele. Kaikki ennakkosuunnittelu meni mäkeen. Kirjaimellisesti. Olisi pitänyt aloittaa nopeammin.
Viime kilometreistä tuli aika surkeita. Välillä sai vauhtia päälle, mutta sitten taas joku mäennyppylä ja hiipuminen. Kello kertoi koko ajan neljän tunnin rajapyykin lähestymisestä ja kun trendi oli tämä, niin ennuste oli mennä yli. Onneksi sattui yksi sorja kirittäjä (katso kuvassa takanani) samoille loppukilsoille, niin pääkoppa sai lisää virtaa.
Maalisuoralla (kuva) spurttasin niin paljon kuin kipeistä betonijaloista lähti. Kello pysähtyi aikaan 4.00,25. Kyllä otti ihan oikeasti, kun se ei alkanut kolmosella. Moni varmaan sortuu ajattelemaan, että mitä tuo 25 sekuntia oikein merkitsee neljän tunnin maisemakierroksen jälkeen, mutta tässä tilanteessa se erottaa tavoitteen toteutumisen ja toteutumattomuuden sekä ennen kaikkea tyylikkyyden. Olisi se niin paljon komeampi luku, jos alkaisi 3:lla.
Väkeä oli todella paljon reitillä. Olin lukenut runnerswolrd.com –keskusteluista ulkomaalaisten kokemuksina, että suomalaiset ovat yleisönä hiljaisia. Huutavat vain kun näkevät jonkun tutun. Mutta nyt oli oikea MM-kisatunnelma. Lehmänkelloja, kannustusta, huutoa, taputusta… Aivan Tukholman veroinen kansantapahtuma. Pikku Huopalahdessa kuulin jonkun huutelevan minullekin nimelläni, mutta en saanut katsekontaktia, mistä tai keneltä huuto kuului. Numeroni 3131 sai myös huomiota, kun alku oli Aku Ankan auton rekisteristä tuttu.
Stadin erikoisuutena oli tietenkin julkkisbongailu. Tukholmassa se on vähän vaikeampaa, kun ei tule luettu Expresseniä. Sauli Niinistö pohjusti pressanvaaleja rullat jalassa ja kannusti Hietalahden Kauppahallin nurkilla. Tanja Poutiainen tarjoili juomaa poikaystävälleen Saunalahdessa. Nuori puoluejohtaja Jyrki Katainen näkyi noin 30 km kohdalla, kaunis Mila Kajas kyseli lähdössä vessaa…
Tulehduksia ja rakkoja oli sitten niin paljon, että flunssa iski vastustuskyvöttömän kimppuun. Onneksi ehti ottaa edes muutaman oluen ennen sairastelua. Ainakin yhden tällaisen mahtavan kokemuksen koitan vielä tänä vuonna. Katsotaan miten näistä paradoksaalisista tuntemuksista nyt toipuu.
Terveisin Jyrki
PS. Kun jotkut piruilevat, että hävisit vain 2 tuntia maailmanmestarille, niin siihen oli hyvä juttu tämän päivän Iltasanomissa, kun Kalle Palander oli ihmettelemässä huippujuoksijoiden vauhtia. Huippujuoksijat nimittäin pistelevät jokaisen satasen noin 18 sekunnissa ja niitä sitten putkeen 422 kappaletta! Menkääpä koittamaan radalle - yhdenkin tuollaisen satasen kanssa on tekemistä, vaikka lapsuusmuistoissa mentiin lähelle 10 sekuntia, muistaakseni.
Myöhemmin selvisi syy tuohon ja moniin tämän kesän aikana olleisiin flunssiin, kun löytyi nielusta streptokokki, joka sai aina otteen silloin kun vastustuskykyni oli heikentyneenä. Tässä tutkimuksessa lääkäri kuuli myös sivuääni sydämestä. Pelko oli että pöpö aiheuttaa sydänreumaa. Puolen vuoden päästä selvisi sivuäänen syyksi vuoto aortan läpässä, mutta lääkäri Stefan Andersson oli sitä mieltä, että se on niin lievää, ettei tarvitse jarrutella. Huolta se kyllä aiheutti ja ensimmäisen maratonin keskeytyksen syksyllä Ylivieskan kärkimaratonilla.
